Monet tuntevat itävaltalaisen psykiatrin Viktor Franklin hänen tunnetuimmasta teoksestaan Ihmisyyden rajalla, jonka hän kirjoitti juutalaisten keskitysleirillä. Frankl oli kehittänyt Freudin psykoanalyysin jälkimainingeissa logoterapian – arvo- ja tarkoituskeskeisen terapian – jo ennen toista maailmansotaa. Keskitysleirien epäinhimillisissä ja poikkeuksellisissa olosuhteissa hän pääsi tutkimaan näitä periaatteita käytännössä. Hän totesi, että ihmisen kyky toteuttaa arvojaan (elää tarkoituksellista elämää) on täysin riippumaton elämänolosuhteista. Keskitysleireillä, joissa olosuhteet olivat otolliset eläimellisten selviytymisimpulssien toteuttamiselle, Frankl huomasi, että ihmiset, jotka jakoivat omastaan, suojelivat tai puolustivat heikompia ja pyrkivät tekemään olemisestaan arvokasta, selviytyivät todennäköisemmin kuin he, jotka antoivat impulsseilleen vallan ja luopuivat täysin inhimillisistä arvoistaan. Tarkoituksen kokeminen on siis yhteydessä vahvaan elämänhaluun.

Frankl myös kyseenalaisti yleisimmin esitetyn version tarvehierarkiasta toteamalla, että “tahto tarkoitukseen” on ihmisen perustavanlaatuinen tarve eikä suinkaan tarvehierarkian yläpäässä, kuten usein ajatellaan. Ihminen voi elää hyvinkin tyydyttävää elämää, vaikka länsimaisen mittapuun mukaan hänen “perustarpeensa” eivät olisi täyttyneet. Tämä on mahdollista, jos hän tietää pitävänsä huolta lähimmäisistään, kokee rakkautta tai on antautunut arvokkaina pitämilleen asioille. Toisaalta ihminen, jolla on “kaikki” – perhe, koti, koulutus, työ, hienot vaatteet, auto, statusta ja ystäviä – voi kokea turhautumista ja apatiaa, jos hän ei koe elämällään olevan todellista arvoa.
Syvimmillään pelkkä itseä varten eläminen ei riitä. Täyden elämän kannalta meidän tulee liittää tekemisemme ja olemisemme itseemme, maailmaan ja toisiin elollisiin olentoihin. Vasta tämä antaa meille syvän omanarvontunteen. Tällöin syntyy helposti kysymys: Mitä väliä kaikella on? Miksi herätä aamulla, mennä töihin ansaitakseen rahaa, jolla ylläpitää tarkoituksetonta elämäänsä, joka lopulta päättyy kuolemaan?
Tällaiset kysymykset nousevat ihmisen tietoisuuteen usein viimeistään keski-iänkriisissä, jota voidaan kutsua myös tarkoituskriisiksi. Tämä kriisi ajoittuu tyypillisimmin 35–45 ikävuoden välille. Kuitenkin kysymykset voivat herätä missä tahansa elämänvaiheessa, jos elämä järkyttää perustaa, jonka varaan olemassaolo on rakennettu. Näin tapahtuu esimerkiksi, kun elämä pakottaa kyseenalaistamaan vanhat toimintaperiaatteet, tavoitteet ja jopa syyn elää.
Tällaisessa tilanteessa logoterapeuttinen keskustelutuki voi olla avuksi. Ihminen voi myös itsenäisesti pohtia kysymyksiä, kuten:
• “Mikä maailmassa on vialla, ja miten voisin toimia asian puolesta?”
• “Ketkä ovat hädässä, ja miten voisin auttaa heitä?”
• “Mikä elämässä on lopulta tärkeintä?”
• “Millaisena ihmisenä haluan tulla muistetuksi?”
• “Jos en minä, kuka sitten?”
• “Missä olen luonnostani hyvä, ja miten taitoni voisivat tuoda hyvää ja arvokasta maailmaan?”
• “Mitä tehtäviä tai apua tarvitsevia ympärilläni on, joita vain minä voin auttaa?”
• “Mikä minua estää?”
• “Mille sydämeni palaa?”
Mitä enemmän välttelemme näitä usein pelottavia kysymyksiä, sitä lujempaa juoksemme pakoon. Harhautamme itseämme kiireellä, projekteilla, tiedolla, ruualla, somella, tavoitteilla ja ostelulla.
Franklin logoterapian perusolettamuksiin kuuluu usko siihen, että elämällä on aina tarkoitus. Meidän tehtävämme on oivaltaa ja toteuttaa se – kukaan ei voi osoittaa tarkoitusta meille ulkopuolelta. Tarkoituksen oivaltamista tukevia kysymyksiä voi tutkia kirjoittamalla tai keskustelemalla luottamuksellisen ystävän kanssa. Joskus vaikean elämäntilanteen tarkoitus on opettaa meille elämäntaitoja, kuten kärsivällisyyttä, nöyryyttä, kykyä pyytää apua, joustavuutta, rakastamisen taitoa ja antautumista. Koulu ei ole aina mukava paikka, mutta tietoisuus siitä, että olemme “elämän koulun penkillä”, voi auttaa. Tämä tekee meistä rakastavampia läheisiä ja auttaa meitä oivaltamaan, miten voimme ammentaa kokemuksistamme muiden hyväksi tulevaisuudessa. Tällainen tieto antaa kärsimykselle kontekstin ja tekee siitä hieman kevyempää kestää.
Jokaisen sisäinen kompassi, todellinen ja puhdas omatunto (ei kulttuuri, perhe tai ystävät), tunnistaa arvokkaan tavan toimia ja asennoitua elämäntilanteeseen tässä hetkessä. Se ohjaa meitä vastaamaan siihen, mihin elämä kutsuu tai haastaa. Tämän kompassin kuuleminen vaatii kuitenkin pysähtymistä.
Jos haluat pohtia oman elämäsi tai elämänvaiheesi tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä, voit osallistua Utula Naturen logoterapeuttiseen ohjaukseen restoratiivisella retriitillä kesällä 2025 (26.5.–15.9.2025). Retriitit kestävät 1–4 viikkoa, ne ovat puolihiljaisia ja alkavat kuuden päivän digipaastolla.
コメント